Tekoäly eli Artificial Intelligence eli AI on jo jonkin aikaa kummitellut taidemaailman taustalla. Viekö se taiteilijalta työt, tekeekö tekoäly taiteesta tarpeetonta? Voisiko tekoäly tehdä taiteesta parempaa ja kiinnostavampaa?
Viimeistä kysymystä kuulee harvemmin. Edelliset kiinnostavat enemmän, koska ne luovat pelkoja ja uhkia. Siksi ne ovat kiinnostaneet myös otsikoiden tekijöitä. Uutiskynnyksen ylitti Coloradon Pueblo Westistä kotoisin oleva tietokoneohjelmoija ja videopelisuunnittelija Jason M. Allen. Hän osallistui osavaltionsa järjestämillä Colorado State Fair -messuilla (vertaa Suomen maatalousmessut) taidekilpailuun, jonka hän kategoriassaan voitti. Ei ehkä maailman merkittävimmät taidemessut, mutta kuvaavaa on, että uutinen alkoi levitä paitsi taidepiireissä, myös teknologiauutisissa, globaalisti.
Allen voitti digitaalisen taiteen kategoriassa, mutta taiteilijan työ oli käytännössä Midjourney-nimisen tekoälyohjelman generoima ja tuottama. Midjourney perustuu saneluun ja luo visuaalisuuksia sanallisten ohjeiden mukaan.
Moni älähti. Ei voi olla hyvä. Paska juttu, tuhahtivat sometilit.
Säännöt eivät kieltäneet tekoälyn käyttöä ja messujen järjestäjät twiittasivatkin varsin rakentavan oloisesti alleviivaten tulevan keskustelun merkitystä:
”Kuvataidekilpailun digitaalisen taiteen kategoria saa ihmiset puhumaan! Me Coloradon osavaltion messuilla uskomme, että tämä saa aikaan loistavaa keskustelua. Teknologian kehittyessä puhe tekoälystä ja taiteesta auttaa messuja kehittymään vuodesta toiseen.”
Taiteilija-ohjelmoija Allen itse korosti, ettei rikkonut sääntöjä eikä suinkaan halunnut herättää vihaa tai levottomuutta. Kritisoijat kuitenkin pitivät voittoa kiistanalaisena, ja taiteilijaa syytettiin myös huijaamisesta.
AI: Renki vai isäntä?
Voittaneessa työssä on futuristis-barokki-scifi-henkinen oopperakohtaus, jossa kolme hahmoa seisoo katsojaan selin ja he tarkkailevat suurta pyöreää valossa kylpevää aukkoa. Kuva on Allenin mukaan lopputulema 80 tunnin prosessista, jossa hän leikki sanoilla. Prosessissa tekoäly loi kuvia, jotka sekoittivat viktoriaanisia pukuja ja avaruusmaisia aiheita. Prosessissa syntyi kaiken kaikkiaan 900 tekoälyn generoimaa kuvaa, joista lopulta kolme parasta valittiin, editoitiin ja lopulta tulostettiin kankaalle, ja jotka sitten lähetettiin kilpailuun.
Prosessi kuulostaa näin kerrottuna melko normaalilta taiteen tekemisen prosessilta, mutta kun asian ilmaisee toisin, eli tekoälyn luomana teoksena, tulee heitettyä helposti lapsi pesuveden mukana. Pelko, uhka, ja miten se nyt menikään.
Sama tekoälyn pelko vaivaa musiikkia ja muitakin taidemuotoja. Musiikkia on ilman tekoälyäkin melko yksinkertaista luoda puhtaasti luuppien ja huippunsa kehittyneiden rumpukomppien avustamana. Mutta hyvin helposti ollaan tilanteessa, jossa koneet vievät ja ihmiset vikisevät. Rengin ja isännän rooli on hiuksen hieno. Sama periaate sisältyy myös tekoälyn viisaaseen hyödyntämiseen. Hyvä idea on tietysti tärkeää, ja hyvä sellainen syntyy monesti kaukana koneista. Sitten seuraa se vähemmän kiinnostava, mutta jopa tärkeämpi työvaihe, idean toteuttaminen – se on edelleen yhtä vaikeaa.
Allenin työ on kuvana hieno ja monimutkaisuudessaan varsin eeppinen, mutta fyysisenä esineenä melko pienikokoinen. Entäpä, jos aihe olisikin toteutettu metrien korkuisille kankaille tai jollekin monimutkaisemmalle alustalle? Silloin edes tekoäly ei olisi kyennyt kertomaan, mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Ehkä tekoäly on yksinkertaisesti vain hyvä ideageneraattori ja kokeilualusta. Jokainen, joka on koskaan toteuttanut yhdenkään vähänkään kunnianhimoisista ja konkretiaan tähtäävistä ideoista tietää, että ideat ovat lopulta halpoja – toteutus kertoo totuuden.