Kuvataiteen stadionrock-tasolle kuuluva brittiläinen Anish Kapoor viettää todellista supervuottaan ja näkyvyys on ollut poikkeuksellisen laajaa. Kriittiset äänet ovat jääneet taka-alalle.
Kapoor on avannut kolme suurta, toisiaan täydentävää näyttelyä eri puolilla Eurooppaa. Venetsian biennaali on tapahtuma itsessään, Hayward Gallery, joka sijaitsee 75-juhlavuottaan viettävässä Lontoon Southbank Centressä ja Serlachiuksen museo Mäntässä ovat kaikki omilla tavoillaan ainutlaatuisia näyttämöitä. Kolmoisnäkyvyys on sen verran massiivista, että kriittisiä ääniä on kuultu vähemmän. Muutamia teräviäkin huomioita löytyy, kuten Spectatorin kritiikki, joka lyttää Lontoon näyttelyn vulgaarina ja jopa huonona, viitaten Kapoorin maalauksiin.
Olen nähnyt Kapoorin näyttelyitä tänä kesänä kahdesti. Kesän alussa Venetsian biennaalissa ja toisen kerran Hayward Galleryssä heinäkuun lopussa. Mäntässä olisi mahdollisuus perehtyä Kapoorin ilmaisuun kolmannenkin kerran, mutta luulenpa että kaksi kertaa saa riittää tällä erää.
Tunnelmat ovat hieman kaksijakoisia. Kapoor on iso nimi, isoja teoksia, iso maine. Hän on erikoistunut spektaakkeleihin ja suuruuden tehoon. Toteutuneet teokset ovat näyttäviä ja elämyksellisiä, ja osa niistä lähentelee jo arkkitehtuuria. Kapoorin taiteessa on kuitenkin runsaasti epäilyttäviä aineksia, jopa yllättävää keskinkertaisuutta. Se havahdutti pohtimaan, miksi Anish Kapoor on juuri nyt niin ajankohtainen. Onko se sitä taiteen vai ihan jonkun muun asian takia?
Lontoon Haywardia parikymmentä vuotta johtanut amerikkalaissyntyinen kuraattori Ralph Rugoff astui tämän vuoden keväällä syrjään johtajan tehtävistä. Kapoorin näyttely toimii eräänlaisena kruunaavana päänäytöksenä, jossa taiteilija palaa suurieleisesti galleriaan 28 vuoden jälkeen. Rugoff ja Kapoor ovat henkilökohtaisia ystäviä, ja mikä olisikaan ollut Haywardia parempi alusta, yhdistettynä Rugoffin jäähyväisiin ja juhlavuottaan viettävän taideinstituution arvovaltaan. Toisin sanoen, kyse ei ollut kuratoidusta löydöksestä vaan henkilökohtaisiin suhteisiin nojautuvasta päätöksestä, jossa Kapoorin aistillisesti kutkuttava taide on varma valinta.
Venetsiassa sijaitseva vuosisatoja kerrostunut, osin barokkityylinen Palazzo Manfrin on nähtävyys, teos itsessään. Siellä Kapoorin teokset käyvät dialogia satoja vuosia vanhojen seinien ja arkkitehtuurin kanssa. Mutta miksi juuri siellä?
Palatsissa on toiminut loistokautensa jälkeen myös koulu. Ja kun rakennus alkoi pahasti rapistua, Kapoor osti sen itselleen ja kunnosti 2020-luvun alussa. Palazzo Manfrin on ollut Kapoorin oman säätiön koti vuodesta 2022, ja näyttely avattiin yleisölle neljän vuoden kunnostustöiden jälkeen. Kapoorin valinta ei siis ollut ulkopuolisen instituution kuratoriaalinen päätös lainkaan, koska Kapoor on Venetsiassa sekä isäntä että taiteilija. Biennaali antoi näyttelylle optimaalisen ajoituksen ja yleisön.
Mäntän kohdalla voidaan puhua enemmän taiteellisesta suunnitelmallisuudesta. Maailmantähden saaminen Suomen perukoille ei ole yksinkertaista ja taustalla onkin vuosien työ sekä kuraattori Timo Valjakan suorat suhteet taiteilijaan. Toki taustalla saattaa olla kulttuuripolitiikkaa, koska Pirkanmaalla (Tampere, Mänttä mukaan luettuna) oli tavoitteena saada kulttuuripääkaupungin titteli täksi vuodeksi – asema, jonka sai kuitenkin Oulu. Kapoor itse on kertonut olevansa Suomen ystävä, jolle pohjoisen valo on erityisasemassa. Ehkä henkilösuhteet ovat kuitenkin paras selitys Mäntälle.
Joka tapauksessa, näiden analyysien valossa Kapoor näyttäytyy turvallisena ja taattuna spektaakkelina itseään juhliville ja taloutensa varmistaville instituutioille.
Kapoorin taiteellinen suuruus ja keskinkertaisuus
Taiteessa ideat ovat tärkeitä, mutta tärkeämpää on kyky toteuttaa ne ja tuoda konkreettisesti ihmisten tarkasteltavaksi. Siinä Kapoor on mestari. Suurten visioiden saattaminen todeksi, Kapoorin tapauksessa usein suuriksi virheettömiksi metalliveistoksiksi, ja niiden siirtäminen oikeisiin ympäristöihin on itsessään taidetta.
Sanomattakin on selvää, että tällainen spektaakkelimainen osaaminen ja kokonaisuus synnyttää vahvan brändin, jonka Kapoor on tiimeineen osannut esimerkillisesti valjastaa ja kaupallistaa. Ei ihme, että Kapoor kuuluu maailman varakkaimpien ja vaikuttavimpien taiteilijoiden piiriin. Myös Kapoorin arkkitehtoniset toteutumattomat visiot ja fantasiat, joita on nähtävillä erityisesti Venetsiassa, ovat rohkeudessaan kiinnostavia ja utooppisia, jopa miniatyyreinä ja mallivedoksina vaikuttavia.
Lontoossa Kapoor onnistui olemaan yhtä aikaa sekä erinomainen että keskinkertainen. Erinomaista oli jälleen hänen taitonsa toteuttaa mahdottomia. Aisteille oli tarjolla valtavia veistoskokonaisuuksia, jotka hehkuivat punaisen sävyissä. Kiinnostuksen tunteita herätti niiden mahdoton koko sisätiloihin puristettuna.
Elämyksellisiä tunteita tuottivat myös pikimustat, heijastamattomalla vantablack-pinnoitteella (Kapoorilla on taiteellinen yksinoikeus Surrey NanoSystemsin tuotteeseen) toteutetut kuviot ja muodot, jotka sekä harhauttivat aisteja että tarjosivat oivalluksia siitä, kuinka rajallista oma ymmärryksemme ja havaintokykymme maailmasta ja todellisuudesta lopulta on.
Hetken elämyksellisyydellä on kuitenkin hintansa. Taian haihduttua ja silmän totuttua mustat kuviot ja mammuttimaiset teokset näyttäytyvät pikemminkin luonnontieteellisinä silmänkääntötemppuina kuin pitkäkestoisena taiteena.
Kapoor kertoi kuvateksteissään, kuinka luonto inspiroi häntä hartaalla tavalla. Lähes uskonnollisena kokemuksena hän mainitsi Australian keskiosassa sijaitsevan Uluru-kivimuodostelman. Sen inspiroimana ovat syntyneet suunnattoman kokoiset punaiset pahkuraveistokset. Hetken tarkastelun ja aistibuustin jälkeen ne alkoivat kuitenkin näyttää hieman banaaleilta. Luonnon kehnoilta kopioilta, jotka taiteen snobistisista vaatimuksista oli ahdettu sisätiloihin.
Sama banaali tunnelma jatkui Kapoorin veren värisissä ja sisäelimiä jäljittelevissä veistoskokonaisuuksissa, joiden näkeminen oli varmuuden vuoksi varustettu varoitusteksteillä. Urbaanille ja luonnosta vieraantuneelle silmälle näky saattoi olla kuohuttava, mutta ihmiselle, joka ymmärtää mitä teurastaminen neutraalissa ja terveessä mielessä tarkoittaa, näky oli jopa kiusallinen. Kuin splatter-elokuvan pahvilavaste.
Huolestuttavinta olivat kuitenkin Anish Kapoorin maalaukset. Ne näyttäytyivät suuren stadionartistin kädestä kuin kehnolta pubikeikalta. Taiteellista ilmaisua ei pitäisi turhaan rajoittaa, mutta maalaukset eivät kyenneet kaksiulotteisina teoksina kommunikoimaan riittävän laadukkaalla tavalla Kapoorin ideoita.
Ja suurin kysymys, mitä ideoita? Kapoorin pääideat ovat monesti silmänkääntötemppuja ja retorisia perusoletuksia, joihin kritiikillä on vähän sijaa. Kun suuri yleisö pitää, onko kritiikillä edes väliä?
Anish Kapoorin taide herättää parhaimmillaan kysymyksiä siitä, mitä taide ylipäätään on ja kuinka se puhuttelee. Mutta ehkä kiinnostavin kysymys ei koske enää taidetta itseään, vaan sitä miksi juuri kukaan ei uskalla huomauttaa, että keisarilla ei aina ole vaatteita.