Wagnerin Lohengrin-ooppera on klassikko vuodelta 1850. Musiikki on pysynyt muuttumattomana, mutta ohjaukset ja lavastukset ovat vaihdelleet vuosikymmenten mittaan. Wagner-pyhätössä eli Bayreuthin Festspielessä tänä vuonna esitetyt versiot ovat ohjaukseltaan ja lavastukseltaan vuodelta 2018. Lavastuksesta vastaa Neo Rauch, yhdessä taiteilijavaimonsa Rosa Loyn kanssa.
Minulla oli ilo ja etuoikeus kuulla ja kokea Lohengrin tänä vuonna paikan päällä. Kuvittelin tuntevani teoksen riittävän hyvin, joten en turvautunut liiemmin selvittämään etukäteen tämän oopperaversion kaikkia taustoja. En kuitenkaan voinut välttyä ikäviltä uutisilta ja mediajulkisuudelta, joihin törmäsi tuoreeltaan myös Suomessa Wagner-juhlien alettua: ylivoimaisen taitava Wagner-kapellimestari Christian Thielemann oli seksismi- ja ahdistelusyytösten kohteena. Arvatenkin hankalana harjoittajana ja esimiehenä tunnettu Thielemann oli käyttäytynyt tapojensa mukaan, ja päätynyt erilaisten väitteiden ja syytösten keskiöön. Menemättä niihin sen syvemmin on todettava, että Thielemannin johdossa musiikki silti soi elokuun toisena sunnuntaina upeana ja tarkkana, juuri niin hyvänä kuin ennalta oli odotettavissakin.
Samaa mieltä oli yleisö, joka hurrasi ja tömisteli jalkojaan kuin raivopäinen jalkapallofanilauma konsanaan. Eivät olleet väärässä. Yhtä lailla tömistelin Bayreuthin historiallisen salin kaiken kokeneita puulattioita siinä missä muutkin. Musiikki oli upeaa. Eikä vähiten suomalaisesta perspektiivistä: Camilla Nylundin Elsa oli täysveristä Wagner-sopraanotaidetta, mutta samalla herkkää ja tarkasti artikuloitua. Klaus Florian Vogt Lohengrinina oli täysosuma. Mitä pianommassa mentiin, sitä suuremmaksi hän kasvoi.
Mustia pukuja, koruja, kiiltonahkakenkiä, juhlatunnelmaa, olutta, makkaraa, seurapiiritunnelmaa… Bayreuthin hengessä on maagisuutta.
Itse rakennus eli Festspielhaus oli ainakin sisäpuolelta kaikkea muuta kuin pramea. Se on valjastettu vain ja ainostaan palvelemaan Wagnerin taidetta ja ideaaleja. Istuimet ovat kovat ja ahtaat.
Mutta taide ei olisi taidetta, ellei siihen kohdistuisi ennakko-oletuksia, jotka ovat sekä sisäisiä että ulkoisia. Tietoisia tai tiedostamattomia.
Ennakko-oletuksia aiheuttaa ensimmäisenä luonnollisesti Wagner kaikessa käsitteellisyydessään: antisemitismiä, outouksia, keinotekoista myyttisyyttä ja ajatuksia, joihin historian onnettomat hahmot ovat tosissaan tukeutuneet toteuttaessaan omia sairaita fantasioitaan.
Musiikki itsessään on lähtökohtaisesti abstraktio, jonka olemuksesta kerronnallisena taiteenmuotona on väitelty pitkään. Tunnetuimpia kulttuurikiistoja lienevät jo 1800-luvun Brahmsin ja Wagnerin sekä heidän kannattajiensa kannanotot. Näistä edelliset edustivat absoluuttista näkökulmaa ja jälkimmäiset ohjelmallista, draamaa ja kokonaistaideteosajatteluun perustuvaa näkökulmaa. Wagnerin kontekstissa kun ollaan, painopiste on voimakkaasti ohjelmallisuudessa, jolloin musiikin oheen tärkeiksi elementeiksi muodostuvat tekstit, ohjaus ja visuaalinen ympäristö, jossa kokonaisuus tapahtuu.
Tuntematon lavastaja, tunnettu maalari
En siis ollut vaivautunut ottamaan selvää lavastajasta ja hänen mahdollisista taiteellisista pyrkimyksistä. Olin altis omille ennakko-oletuksilleni, miltä lavastuksen kuuluu näyttää tai olla näyttämättä.
Huomasin heti ajattelevani: missä videot, missä digitaalisuus, missä nykyaikaiset ilmaisut? Ja huomaan tuijottavani hieman nuhjaantuneen oloisia lavasteita ja käsinmaalattuja vuori-pilvi-maisemia, jotka tuntuvat melkein parodioivan wagneriaanista yltiöromanttista pateettisuutta. Lavastepuut ovat huolettomasti maalattu, eikä niiden ääriviivoja ole leikattu huolellisesti. Lehtien ja oksien ympärille jää suurpiirteisen stanssin valkoiset reunat näkyviin. Mikä juttu? Alhaisimmillani huomaan ajattelevani, että nämä ovat melkeinpä keskeneräisiä. Kömpelöistä maalauksista otettuja suurtulosteita, joita liikutellaan mekaanisesti kuin 1700-luvulla. Mikä juttu? Tässä täytyy olla joku juttu, jota en käsitä.
Silmä tottuu. Tuulessa taipuvat korret ja uhkaavat pilvet alkavat näyttää paremmilta, varsinkaan kun eivät ole liikkeessä. Koetan olla miettimättä vaihtoehtoista, nykyteatterissa tyypillistä videototeutusta ja koetan löytää maalatuista lavasteista asioita avoimemmalla mielellä. Ensimmäisessä näytöksessä mieli ei avaudu, mutta väliajan jälkeen enemmän.
Ohjelmatiedotteesta huomaan lavastajan tiedot: Neo Rauch ja Rosa Loy. Entuudestaan tuntemattomia nimiä, mutta se on oma vikani. Ovat varmasti nimiä, jotka kuuluisi tunnistaa. Eivät he Bayreuthissa vahingossa ole kiinnitettyinä.
Myöhemmin selviää, että Neo Rauch (s. Leipzig 1960) on Itä-Saksassa syntynyt ja Leipzigissa varttunut kuvataiteilija, joka ei ole omien sanojensa mukaan juurikaan altistunut läntiselle avantgardismille. Sen sanotaan näkyvän hänen ilmaisussaan. Rauchin maalaukset, hän on keskeisesti taidemaalari, näyttävät ankeilta, ovat täynnä sortoa ja tuhoa ja kivikasvoisia ihmisiä, mutta eivät hänen itsensä mielestä kuitenkaan läpeensä ilkeitä. Pikemminkin elämänoloisia, kuten elävät olennot konsanaan. Ilmaisultaan ne majailevat jossakin surrealismin ja sosialistisen realismin hetteiköllä. Itsenäisiä tauluja tarkastelemalla Rauchin kuvakieli alkaa tuntua loogiselta ja jopa lohduttavalta. Nyt lavasteidenkin kuvat kirkastuvat. Ahaa, jahas, ai niin.
Neo Rauchin työparina on toiminut Rosa Loy (s. Zwickau 1958), jonka kuvakieli on yhteneväinen, mutta lavasteissa Rauchin tuntu on voimakkaampi. Artikkelikuvassa Loyn Am Zaum, 2011, kaseiini kankaalle.
Suurempi kysymys kuitenkin jää vaivaamaan: toimiiko kuvataide lavasteena?
Buu vai bravo?
Bayreuthin kummallinen perinne on buuata ensi-illoissa ainakin ohjaajat ja lavastajat. Oma arvaukseni on, että lavastukset ja ohjaukset eivät voi (saa) koskaan saavuttaa Wagnerin suuruutta ja sisäänrakennetuksi luvaksi onkin syöpynyt mitä mielikuvituksellisemmat buuaksen muodot, alkaen sorsapillistä, joilla korostetaan musiikin osuutta Wagnerin kokonaistaideteoksissa.
Ohjaus ja lavasteet jäävät siis lähtökohtaisesti sivuosaan. Niin voi käydä oopperassa. Mutta niillä voidaan silti kertoa paljon, myös tuhota tai muuttaa perustarinaa, jos on oikein viekas. Tajuaako yleisö sitä, se on aina riskin paikka, mutta jos kiinnitys on tullut, aina kannattaa yrittää. Helpoimmillaan Wagner-lavastaja onnistuu, jos puitteet ovat suureelliset kuten musiikki itsessään. Mutta oman taideidean ujuttaminen Wagner-kontekstissa on vaikeaa. Yleisöltä tajuaminen saattaa onnistua, jos tuntee wagnerinsa huolellisesti ja on mahdollisesti etukäteen perehtynyt myös lavastajan pyrkimyksiin.
Rauchin ja Loyn yritys aukesi henkilökohtaisesti valitettavasti vasta jälkikäteen. En millään osannut nähdä Itä- ja Länsi-Saksa -viittauksia, en välittömästi ymmärtänyt sinisen ja harmaan latistavaa roolia, vaikka se alleviivaava olikin – vaikka ymmärsin oranssin näennäisen vastavoiman – tai hyönteissiipien tai 1930-luvun sähköistämisen ulottuvuuksia. Enkä osannut odottaa, että lavasteet oli oikeasti käsin maalattuja: jääkiekkokaukalon kokoisille kankaille. Lavastuskokonaisuus, jota työstettiin yli kuusi vuotta!
Lohengrinin alkuperäisessä libretossa Elsan piti kuolla lopussa, mutta tässä versiossa hänet käykin pelastamassa Itä-Berliinin liikennevaloista tuttu vihreä mies, (”mieheni!” huutaa Elsa) – esityksessä kokovihreään karvapukuun sonnustautunut tragikoominen hahmo.
Viimeinen kohtaus oli vaisun ohjauksen hätkähdyttävin kohta. Amerikkalainen, täydellistä saksaa puhuva, Yuval Sharon on ensimmäinen amerikkalaisohjaaja Bayreuthissa, mutta tehtävä lankesi hänelle hieman epäkiitollisesti. Sharon joutui hyppäämään ohjaustehtävään kesken kaiken edellisen ohjaajan jäätyä pois poliittisista syistä. Sharon katsoi viisaammaksi antaa roolit musiikille ja lavastukselle. Tavallaan kunniakasta. Ylipäätään Yuval Sharonin nimi Bayreuhtin historian raskaassa kontekstissa toi tuulahduksen toivosta.
PS. Festspielin ympäristössä ja Bayreuthin kaduilla ei voi näkemättä Wagneria kaikkialla. Osin vakavamielisesti, osin leikkisästi. Wagner määrittelee Bayreuthia, halusivat asukkaat sitä tai sitten eivät. 2013 taiteilija Ottmar Hörliltä tilattiin veistossarja säveltäjän 200-vuotisjuhlien kunniaksi.
